saaren

Hevoslinja GOES WEST

Toteutimme 2014 Turku-Helsinki ratsastusperformanssi ja 2015 esitimme projektin yhteenvedon Mäntän kuvataideviikoilla. Ratsastimme näyttelyyn Kokkomäen tallin matkassa Keuruun suunnalta. Vuonna 2016 Hevoslinja harppaa ulkomaille. Tavoitteena on löytää malleja, joiden avulla voisimme vahvistaa paikallisesta hevoskulttuuristamme tunnistettuja, kestävää kehitystä ja ei-ihmiskeskeistä ajattelua tukevia suuntauksia.

Ensimmäisen matkan kohteena on Uusi-Seelanti, jonne pääsemme New Performance Turku -festivaalin järjestämänä. Paikallisissa kontaktoinneissa avustaa Aucklandin yliopiston lehtori, taiteilija Mark Harvey. Tämän suhteilla alkaa sunnuntaina työskentely paikallisen hevostilan kanssa. Tallihommien ohella valmistaudutaan esityksiin jotka toteutuvat Te Uru Waitakere -nykytaidegalleriassa. Vast’ikään englanniksi käännetty hevoselokuva “Come Together, Leave Together” saa tuolloin kansainvälisen ensi-iltansa! Tapahtuman muita suomalaisia edustajia ovat Leena Kela, Pilvi Porkola, Oblivia ja Antti Laitinen

Matkan tavoitteena on arvioida hevosen osuutta kolonialistisissa prosesseissa. Uuden-Seelannin alkuperäisasukkaat Maorit sekä eurooppalaiset uudisraivaat ovat eläneet rinnakkain 1700-luvun lopusta alkaen. Tätänykyä valtio kuuluu brittiläiseen kansainyhteisöön ja väestö on suurimmalta osin eurooppalaistaustaista. Maoreiden asema sekä oikeudet ovat kiistaa herättävä keskustelunaihe. Hevosten saapuminen saarelle on tallentunut Maoreiden kansantarustoon. Kun hevoset ensimmäisen kerran laskettiin laivasta saaren rantaan 200 vuotta sitten, maorit pitivät niitä legendojensa merihirviöinä. (Kiinnostavasti myös kreikkalaisen mytologioissa hevonen on yhteydessä meren jumalaan Poseidoniin). Maorien tapauksessa hirviömäisessä ensivaikutelmassa oli perää, sillä hevoset mahdollistivat vaikeakulkuisen saaren valloittamisen! Hevoset ovat olleet maoreille kuitenkin myös hyödyllinen tuttavuus. Etäällä elävät heimot ovat pystyneet pitämään niiden avulla yhteyttä, ja hevoset kuuluvat edelleen saaren asukkaiden arkeen. Koulukuljetuksia järjestetään hevospelillä vielä 2000-luvulla.

Hevosten leviäminen ympäri maailman on seurausta eri aikakausina tapahtuneesta kolonialistisesta voimapolitiikasta. Mikäli pidämme eläintä kumppanina, jonka genomin menestys on sidottu omaamme, voimme nähdä hevosen toimineen liittolaisena kolonialistisissa pyrinnöissä. Hevonen on siis myötävaikuttaja brittiläisen imperiumin kyseenalaisessa menestyksessä. Donna Harawayn ehdottama kumppanuuslajiajattelu saa eläimen näyttämään osasyylliseltä! Haastattelemalla paikallisia hevostoimijoita pyritään selvittämään, miten Maorit ovat onnistunut sovittamaan hevosen kansantarustoonsa ja kenen etua järjestely palvelee. Onko 200 vuoden aikana kehittyneessä hevoskulttuurissa kysymys hevosten approprioimisesta Maorien kulttuuriin vai miehittäjien tekniikoiden (ja maailmankuvan) yleistymisestä alkuperäisväestön keskuudessa?

Reissunpäältä toimitettaan matkapäiväkirjaa. Matkalla kuvattuja haastatteluita tullaan esittämään myöhemmin keväällä.

9

Abbey of Mont-Saint-Michel, (24.8.2015)

Luostarinmäellä Normandian rannikolla voi kulkea mielinmäärin maksutta kaposilla kujilla; miettiä kulmissa, joko tästä tuli kuljettua kertaalleen. Itse luostariin pääsee maksua vastaan. Jonkin sortin munkkeja ja nunnia vaikuttaa luostarissa yhä, mutta turistin reitille heitä ei osu.

Päivän ensimmäisellä kierroksella oli lisäksemme lähinnä aasialaisturisteja, joiden eksymistä kuviini yritin parhaani mukaan vältellä. Sen sijaan me kaikki kuvasimme sulassa sovussa ja antaumuksella kivimuurille lehahtanutta lokkia, joka tuntui tottuneen väenpaljouteen ja poseerasi kaikessa rauhassa kylkiään käännellen ja harkittuja askeleita edes takaisin tepastellen.

Luostariin pääsystä kannatti muutama euro maksaa jo ihan vain sen vuoksi, että oikeastaan ainut mahdollisuus nähdä saarelta avatutuvaa maisemaa myös saaren pohjoispuolelle oli luostarista. Kylä on rakentunut luostarinmäen rinteille sen “etu-” eli eteläpuolelle. Luostarista tuota toisen puolen maisemaa saattoi katsella paitsi parvekkeilta myös upeiden salien hailakan vihreään tai vaaleanpunaiseen taittavien ikkunaruutujen lävitse.

Mahoutokoro

Uutta J.K. Rowlingilta

Mahoutokoro [Mah - hoot - o - koh - ro]*

Tällä muinaisella japanilaisella koululla on kaikista yhdestätoista velhokoulusta pienin oppilasmäärä ja sen oppilaat aloittavat koulun 7-vuotiaana (mutta he eivät asu koulussa ennen kuin täyttävät 11 vuotta). Ennen 11. ikävuottaan velholapset lentävät joka päivä kodin ja koulun välillä jättimäisten ulappakeijujen selässä. Mahoutokoron koristeellinen, henkeäsalpaavan kaunis palatsi on valmistettu nefriitistä, ja se sijaitsee “asumattoman” (tai niin ainakin jästit luulevat) tuliperäisen saaren Minami Iwo Jiman korkeimmalla huipulla.

Keep reading

[av_dropcap1]H[/av_dropcap1]arvalla sisämaan saarella olen vieraillut tähän mennessä, jotka yllättävät täysin koollaan ja saavat kuvittelemaan, että ollaankin itse asiassa tukevasti mantereen puolella. Tällainen saari on mielestäni Viitasaarella sijaitseva Vanha Kirkkosaari, onhan sen pinta-ala lähemmäs 2,9 neliökilometriä. Varsin kireistä pakkasista huolimatta päätin tehdä viimein reissun saareen, koska pari aiempaa yritystä olivat kaatuneet ajankäytöllisiin haasteisiin. Vanha Kirkkosaari tunnettiin ennen kirkon rakentamista myös Viitasaarena, josta sittemmin tuli koko pitäjän nimi.

Vanha Kirkkosaari on ensinnäkin hyvin kirkkohistoriallisesti tärkeä paikka, sillä siellä ovat sijainneet Viitasaaren ensimmäiset kirkot (alk. 1653) ja hautausmaa, joka vieläkin on olemassa vanhana hautausmaana saaren luoteisnurkassa. Kun Suomessa vielä 1700-luvulla elettiin vahvasti Venäjän vallan alla, olivat myös kuolemanrangaistukset käytössä. Niinpä myös Vanhassa Kirkkosaaressa laitettiin – näin karkeampaan kansanomaista nimitystä käyttääkseni – narun jatkoksi kaksi ihmistä, joista toinen oli talonpoika ja toinen upseeri. Mestauslavalla kaikki olivat kuitenkin samanarvoisia.

Pääasiallinen tarkoitukseni oli näin keskitalven kylmimpinä hetkinä kuitenkin tutustua saareen retkeilymielessä, ja siihen saari sopii myös mahtavasti. Lumi- ja jäätilanteen salliessa saarta pystyy kiertämään niin suksilla kuin luistellen, tai sitten ihan normaalisti jalkaisin. Tukikohtanani toimi muun muassa aamiaismajoitusta tarjoava Miekkaniemi, jonka erittäin ystävälliseen omistajapariskuntaan Ilpo Laitiseen ja Tiina Väinölään, sekä heidän valloittaviin koiriinsa Väinöön ja Mustiin, tutustuin jo viime vuoden puolella sattumalta retkeillessäni Viitasaarella. Ilpon ja Väinön kanssa lähdimmekin reippailulle saareen jäärataa pitkin.

External image

Leveää baanaa oli tehty saaren laavulle saakka. Muitakin reippailijoita oli liikkeellä huolimatta yli -20 asteen pakkasesta.

Väinö olikin melkoinen vilpertti, sillä jo Miekkaniemen kahvipöydässä istuessamme hän teki reilusti tuttavuutta ja tunki päätään syliini, että etkö meinaa rapsuttaa. Kävellessämme jäätä myöten saarta kohti Väinö sitten napsi koko ajan leikkisän kevyesti pilkkihaalarini lahkeita, ja sanoinkin Ilpolle, että luultavasti haalari haisee sen verran metsäneläimeltä, että se hauvelia kiinnostaa. Niin kiinnostivat myös karvarukkaseni, jotka jouduin kuvaamista varten laskemaan hangelle ja jotka siinä samassa lähtivät Väinön kyydissä jatkamaan matkaansa.

Kirkkosaari on siis suuri saari, jossa on harjoitettu niin uskonnollisia menoja kuin metsätalouttakin; onpa sinne kaavailtu jossakin vaiheessa myös asuinrakentamista, mutta ainakin tällä hetkellä saari on vielä käytössä “sellaisenaan”, ja saaressa on joitakin vapaa-ajan asuntoja, sekä etenkin retkeilijää luultavasti kiinnostavat laavu- ja tulipaikat sekä rantautumispaikat muun muassa Hiekkalahdessa ja vanhan hautausmaan lähellä.

External image

Ilpo ja Väinö valmistautumassa makkaran syöntiin.

Saaren lounaissyrjällä sijaitsee jännä kaksiosainen laavu, jolle pääsee kesäaikaan saapumaan vesikulkuvälineellä ja talvisaikaan vaikkapa kävellen jäärataa pitkin. Aivan äskettäin laavulla ei näyttänyt kukaan käyneen, tosin retkipäiväämme ennen oli tuiskuttanut lunta ihan reippaanpuoleisesti, joten niin nuotiokehä kuin vähän muutkin paikat olivat lumen peitossa. Sepä ei suuresti haitannut, ja vaikka läheisessä rakoliiterissä olleet puut olivat myös tukevan lumikerroksen alla, lumi oli sentään “kuivaa” pakkaslunta ja puutkaan eivät poltettaessa tirisseet.

Liiterissä oli myös pari kirveen virkaa toimittavaa terällä varustettua viritystä, mutta koska tavoilleni uskollisena olin varustautunut omalla retki-Fiskarsillani, en alkanut ensinkään jumppaamaan niiden kanssa. Äkkiä saimme tehtyä tulipuut itselle ja seuraavillekin kävijöille sen verran, että alkuun pääsivät.

External image

Mikä retki se semmoinen olisi, jolla ei makkaraa paistettaisi?

Vedettyämme makkarat henkeen tuumasimme hetken, mitä kautta siirtyisimme seuraavalle rastille, eli saaren toisella puolella, koillisessa olevaa Hiekkalahtea, jossa meillä oli tarkoituksena päättää päivämme Kulta Katriina -kahvilla.

Vanhassa kirkkosaaressa risteilee jonkinlaisia kinttupolkuja sinne tänne, mutta kartassa näkyvät vain niistä eniten käytetyt. Polkuja ei ole sen erikoisemmin merkitty, mutta vielä vähälumisenakin aikana pääasialliset reitit näkyvät kohtalaisesti. Osalle reiteistä kasvaa väistämättä vesakkoa, ja osa vähemmän käytetyistä poluista näyttäisi jääneen metsäkoneiden alle.

Ilpo sanoi käyneensä viime kesänä vesomassa vähän polkujen varsia, mutta isompaa raivuuta ja reittisuunnittelua saarelle tuntuisi tarvittavan. Jo pelkästään saaren koon ja vaihtelevan maaston sekä puuston vuoksi saarelle voisi saada aikaan vaikka kuinka hienon retkeilyreitistön, jolla saisi hienosti ajan kulumaan, ja kesällä saaressa voisi vaikka telttailla ja uida järvessä päivät pääksytysten. Tulipa mieleen, että tännehän voisi rakentaa vaikka perinnekylän, kuten Seurasaaressa, jos vain olisi mahdollista.

External image

Polun varrelta löytyy muun muassa tällainen tosi muhkurainen kuusi.

No, perinnekylää tai ei, Vanhassa Kirkkosaaressa on mahtavasti tilaa ulkoilla! Ilpo kertoi myös nuoruudessaan hiihtäneensä ja laskeneensa mäkeä saaressa holttia vailla. Saaressa olevalta Kulmavuorelta päin laskettaessa taisikin saada melkoiset vauhdit. Se ei liene mikään ihme, sillä vasta vinovalovarjostettu kartta, jossa maastonmuotojen piirteitä on vielä kuvankäsittelyllä saatu paremmin esiin, näyttää, että myös geologisessa mielessä saari on varsin moni-ilmeinen.

External image

Maastossa voi nähdä myös todennäköisesti muinaiset rantavallit lähellä Kulmavuorta, joista voinee päätellä saaren olleen joskus huomattavasti pienempikin.

Pääsimme Hiekkalahteen, johon tuuli oli kasannut lunta paksuiksi kannaksiksi, joista osa näytti ihan hiekkadyyneiltä – sillä erotuksella, että ne olivat lunta. Lumi oli pakkautunut monin paikoin niin tiiviiksi, että kannakset kestivät hyvin kävelyn, kun taas muualla kenkä upposi hankeen niin pitkälle kuin lunta riitti.

Hiekkalahdessa on vain pari avointa tulipaikkaa, eikä ollenkaan laavua, jollainen sinne kyllä voisi sopia. Sitä vastoin puuliiteri ja huussi löytyvät.

External image

Väinö paineli innolla lumella menemään, usein kymmeniä metrejä edellä.

Hiekkalahdesta on löydetty myös kiinteä muinaisjäännös, kivikautinen asuinpaikka, jolta vuosina 2005 ja 2006 tehdyssä tutkimuksessa löytyi niin sanottu kulttuurikerros (tietylle paikalle muodostunut, erilaisista rakenteista, esineistä ja maakerrostumista kasautunut kerros) ja luujäänteitä sekä joitakin asuinpainanteiksi arvioituja notkelmia. Meille sieltä löytyi tilaisuus virittää retkikeitin tulille ja käydä kahvittelemaan ennen poislähtöä.

External image

Luotettava parivaljakko taas työssään.

Kirkkosaaressa riittäisi siis seikkailtavaa niin kesällä kuin talvella, ja siitä löytyy kokonsa vuoksi varmasti vielä monta paikkaa, joissa moni viitasaarelainenkaan ei liene käynyt. Valoisa aika alkoi olla kuitenkin lopuillaan, eikä meillä ollut enää muita suunnitelmia saaren osalta, joten olimme osaamme tyytyväisiä ja aloimme suunnata takaisin hämyisten kuusikoiden läpi, joissa myös kesällä on arvatenkin viileää ja salaperäistä.

External image

Mörrimöykyn valtakunnassa.

Päästyämme saaren poikki takaisin rantaan Hakkarilansalmen puolelle, jolta olimme tulleetkin, aurinko oli jo lähestulkoon livahtanut taivaanrannan taa. Sen viime hehku näkyi vain vaivoin pilvien takaa, mutta valoa oli vielä aivan riittävästi, jotta näimme tallustella takaisin mantereelle.

Pakkanen oli kiristynyt jo useita asteita, ja auringon laskettua myös pieni viima oli käynyt puhaltelemaan jäällä. Koko päivän sää oli ollut loistava aina auringonnoususta asti, jota kävin ihastelemassa Huopanankosken partaalla, eikä se huonoksi muuttunut iltaakaan myöten.

External image

Hienon päivän ilta.

Ilpon ja Väinö-hauvelin kanssa oli mukava jutustella ja tehdä retki Vanhaan Kirkkosaareen, johon hyvinkin todennäköisesti tulen palaamaan jo tämän kevättalven aikana ja varmasti myös tulevana kesänä. Saareen kannattaa ehdottomasti tulla retkeilemään, mutta passaa myös muistaa, että polttopuutilanne ei ainakaan talvisaikaan ole välttämättä paras mahdollinen.

Esimerkiksi Hiekkalahdessa polttopuita ei ollut ollenkaan, joten ainakin retkikeitin on matkassa hyvä olla mukana. Puutilanne kohentunee kesäksi, kun varsinainen “sesonki” taas käynnistyy.

Jos saaren haluaa urakoida ympäri kerralla, matkaa kertyy yhdeksisen kilometriä. Meillä mittariin tuli semmoiset seitsemän, vaikka emme oikeastaan sinkoilleet pitkin saarta kovinkaan kummasti. Olihan sitä jo siinäkin!

PAIKKA KARTALLA

ETRS-TM35FIN -tasokoordinaatit
N 6993108  E 443529

Hieno retkikohde Viitasaaren keskustan kupeessa – Vanha Kirkkosaari Harvalla sisämaan saarella olen vieraillut tähän mennessä, jotka yllättävät täysin koollaan ja saavat kuvittelemaan, että ollaankin itse asiassa tukevasti mantereen puolella.