luokka

instagram

Incoming mail #SuomiFinland #PriorityMail #Postcrossing #Philately #📹 #luokka #hologramstamp ##2007

Pieni rakkauslaulu automarkettien ankealle ihmisyydelle

Jonkin aikaa sitten Kalle Haatasen radio-ohjelmassa – ohjelma jonka ihanuutta en väsy ylistämään – oli vieraana Laura Kolbe. Aiheena oli suomalainen yläluokka ja yläluokkaisuus. Ohjelmasta keskustellessani eri yhteyksissä syntyi ajoittain lievää huvittuneisuutta ilmiön ”suomalainen yläluokka” äärellä. Onko sellaista muka? Kolben ja Haatasen keskustelussa nousi hyvin esiin se, että vaikka suomalainen yläluokka olisikin pieni, ovat yläluokkaiset tavat mieltää, jäsentää ja arvottaa elämäntapoja ja kulutustottumuksia kulttuurisesti voimakkaita ja läpitunkevia.

Tämän aamun (5.10.2014) Hesarin jutusta Mihin Stockmannin vetovoima katosi ne suorastaan puskevat iholle. Jutussa äänessä ovat toimittaja Anna-Stina Nykänen, tutkija Anna Kortelainen ja erittäin hermostuttavalla tavalla elitistiset elämäntapoja ja kulutustottumuksia koskevat arvostukset ja asenteet. Ne elävät ja hengittävät siinä, miten jutussa luonnehditaan erilaisia ostosympäristöjä. Vai mitä sanotte näistä:

Kuitenkin tavaratalossa nainen on normi: kun tulee kuulutus asiakkaille, se tarkoittaa lähtökohtaisesti naisia. ’Se on luksusta, joka tuottaa viihtymistä. Sitä samaa ei ole kauppakeskuksessa tai automarketissa.’

Tai

Nettiostaminen muistuttaa maaseudulla jo ammoin käytettyä postimyyntiä

Ja

Käydään katsomassa, millainen tunnelma tavaratalossa on. Ei kyllä näy halvan näköisiä ’laareja’ tai ’kämäisiä kenkiä’  (…) Eniten hämmästyttävät silti asiakkaat: kaikki ovat äärettömän kohteliaita toisiaan kohtaan, antavat huomaavaisesti tilaa, sanovat kauniisti kiitos ja anteeksi, miehet päästävät naiset hissistä ensiksi ulos.

Ja lopulta jutun sydäntäsärkevänä lopetuksena:

Nyt olemme saavuttaneet ostajina yhden ääripään. Siihen kuuluu nuhjuinen nettikaupan sormeilu. Ja karu kauppareissu, joka (…) kielii jo laitostumisesta. ’Onko mikään ankeampaa kuin automarketin autohallissa kärryjä työntävä ihminen. Siitä puuttuu kaikki aistikkuus’.

Jutussa toistensa vastinpareiksi asettuvat aistillinen ja semi-eroottinen kallis tavaratalo ja halpojen laarien sekä kämästen kenkien automarketti. Vai pitäisikö sanoa ylemmän keskiluokan legitiimi maku vastaan alaluokan ankea ja karu bulkkimaku? Tai ylemmän keskiluokan naisten semi-eroottinen, helmikaulainen aistillisuus vastaan alemman keskiluokan ja työväenluokan naisten paplarit, ankeat alelaarit ja kämäset kengät? Tai sivistyneet ja kohteliaat kaupunkilaiset vastaan nuhjuisesti nettikauppaa sormeilevat maalaiset?

Jutussa oikeanlainen – aistikas, kohtelias, emansipoivakin – kuluttaminen tapahtuu Stockmannilla. Siellä voi jopa ”pysähtyä elvyttävälle lasilliselle rauhassa”, ilman pelkoa ”pubisoituneesta” ympäristöstä. Oikea naisten huone! Ymmärrän kyllä, että 1800-luvulla tavaratalot todella olivat emansipoivia tiloja (osalle) naisista: siellä saattoi käyttää omaa rahaa ja flaneerata hyvällä syyllä ja oikeutetusti. Mutta voiko naisen mahdollisuutta käyttää omaa rahaa kalliiden luksustuotteiden kuluttamiseen enää 2000-luvun Suomessa pitää emansipoitumisen merkkinä sinällään? Minusta ei. Naiset kun eivät ole mikään yksi joukko, tämänhän on feministien (luokka)tutkimus niin monin erilaisin tavoin tuonut esiin.

Keitä ovat ne naiset, jotka pääsevät, haluavat tai joutuvat osallisiksi tähän oikeanlaisen kuluttamisen maailmaan? Kärjistäen on kyse aika pienestä joukosta ihmisiä: helsinkiläisestä ylemmästä keskiluokasta. Maaseudulla, ihan jo olosuhteidenkin pakosta, käytetään vaateostoksissa todella varmastikin enemmän vanhan postimyynnin jatkumona nettikauppaa. Veikkaan myös, että kehyskunnassa tai lähiössä asuvalla työssäkäyvällä/työttömällä kolmen lapsen äidillä ei ole varaa tai aikaa laittaa helmiä kaulaan ja lähteä Helsingin keskustaan Stockmannille ostostelemaan. Hänelle ainoa hetki kulutusfiilistellä voi olla juuri iltahetki netissä tai pieni tuokio automarketissa. Ainakin Eeva Jokisen tutkimuksessa (Aikuisten arki, Gaudeamus, 2005) pienten lasten äideille hetki netissä lasten mentyä nukkumaan oli tärkeää omaa aikaa ja tilaa.

En millään, en niin millään soisi, että tähän hetkeen liitetään määre ”nuhjuinen sormeilu”, kuten jutussa tehdään. Se tekee toisten unelmista ja unelmoinnista jotenkin likaisempaa kuin toisten.

Jokaisella on oikeus unelmiin. Ja lisään: etenkin heillä, jotka elävät elämän pakkoraoissa.

Tämän sanottuani totean vielä: en minäkään automarketteihin perustuvaa yhdyskuntarakennetta ja kulutusyhteiskuntaa ihannoi. Mutta minusta olisi syytä miettiä asiaa rakenteellisemmasta näkökulmasta ja kysyä, miksi elämme yhteiskunnassa, jonka yhdyskuntarakenne ja päivittäistavarakauppa tällä tavoin keskittyvät. Ja mitä sille voisi tehdä?

Nostaisin esille rahan mahdin ja poliittisen päätöksenteon merkityksen.

Sitä paitsi automarketissa, kauppakeskuksessa ja tavaratalossa asiointi eivät ehkä sittenkään ole niin kovin eri asia kuin jutussa annetaan ymmärtää. Ostoksilla käyminen voi olla elämyksellistä toimintaa ympäristöstä riippumatta. En tarkoita tällä ihannoida kaupallisia tiloja – otan vain vakavasti sen tosiasian, että elämme markkinataloudessa jossa kuluttaminen on kuin onkin keskeinen osa elämäntapaamme. Itsessäni en huomaa suurtakaan eroa astuessani automarkettiin, kirpputorille tai Stockmannille. Jos tilanne on otollinen, asetun ohikiitäväksi hetkeksi sisäisen hykerryksen tilaan. Hetken kaikki on mahdollista ja olen kummallisen onnellinen: olisikohan täällä pinkkiä juoksupaitaa? Tai sopivia kangaskenkiä? Ihanan väristä syystakkia? Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Juttu päättyy toteamukseen:

Onko mikään ankeampaa kuin automarketin autohallissa kärryjä työntävä ihminen. Siitä puuttuu kaikki aistikkuus.

Miten se ihminen nyt voisi olla yhtään sen ankeampi tai vähemmän aistikas kuin joku toinen? Mitä tähän edes voi sanoa?

Ainoa sanottava, jonka juuri nyt keksin, on:

Minä rakastan sinua, automarketin autohallissa kärryjä juuri nyt tälläkin hetkellä työntävä ihminen, etkä sinä minusta ole yhtään ankea.

                                                 * * *

Suosittelen lopuksi vielä paria yhteiskuntatieteellistä kulutustottumuksia, ostostelua ja elämäntapaa avaavaa ja elähdyttävää lukukokemusta:

Järvinen, Katriina & Kolbe, Laura (2012) Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta. Helsinki: Kirjapaja.

Lehtonen, Turo-Kimmo (1999) Rahan vallassa. Ostoksilla käyminen ja markkinatalouden arki. Helsinki: Tutkijaliitto.

Purhonen, Semi ym. (2014) Suomalainen maku. Kulttuuripääoma, kulutus ja elämäntyylien sosiaalinen eriytyminen. Helsinki: Gaudeamus. Keskusteltu kirjasta Kalle Haatasen radio-ohjelmassa kuunneltavissa Yle Areenassa.

Vastapainolta on myös tulossa (ellei jo peräti ole tullut) Lauri Lahikaisen ja Mikko Jakosen suomentama Beverley Skeggsin (2014 ) Elävä luokka. Tampere: Vastapaino.

 

258. Zurich - Basel - Dornach

Random switzerlandian (errr.. switzerlander?), Pilvi, Maija and Salla. Two members of our crew (+ me, obviously) not in the photo. This is taken in a commute train from Basel to Dornach.

I give you just a peek into the trip now, as I’m so so tired and not all that well after eating only carbs and drinking cheap (oh so cheap!) beer all week. Sleeping at the airport last night and spending the last flight with a plane full of icehockey fans don’t help either..

anonymous asked:

lukiossa alkaa huomenna taas uus jakso ja ahdistaa! en oo tottunu tähän vieläkään. vihaan sitä että pitää mennä täysin uusille kursseille tietämättä keitä siellä on, vihaan sitä fiilistä kun pitää etsiä se luokka mihin menee ja sit pitää mennä sinne luokkaan ja jos ei oo ensimmäisten joukossa kun sinne menee niin kaikki kattoo sua ku siellä yrittää päättää mihin istuu ja kenen viereen. vihaan niin paljon tätä jaksojen vaihtumista aina, ahdistaa ihan hirveesti nää ekat päivät :(

Originally posted by gifsonainternet

Originally posted by awwww-cute

Tsemppiä sulle huomista varten ja voimia!

pikkumyyfan asked:

Minkä nimisiä kirjoja? : O

Vivolin-Karén, Riitta: Viittomakieli - suomalaista viittomakieltä aikuisopiskelijoille, luokassa 89.999.

Niitä on ainakin kaks (varmaan enemmänkin, mutta omasta kirjastosta löysin vaan ykkös- ja kakkososan). Niissä on mukana DVD.

Mut jos noita ei löydä, tuo 89.999-luokka on viittomakieltä käsittelevien kirjojen luokka, että jos sen hyllypaikan löytää, sieltä voi varmasti löytää edes jotain.

Find you fix, find you passion

Koska työskentelen ja treenaan yksin, olen huomannut etsiväni jatkuvasti motivaation lähteitä, polttoainetta joka potkisi tahmeina päivinä lisää tehoa tekemiseen. Mikä olisi aikuisten tarrataulu? Porkkana?

Poikien brittikoulussa on käytössä toimiva kannustinmenetelmä, kehittyneempi versio lapsiperheiden tarrataulusta. Hyvästä tsemppauksesta, niin läksyissä kuin tunneilla oppilaat ansaitsevat tarroja, kehulappuja ja lisäksi keräävät henkilökohtaisia “jalokiviä” luokassa sijaitsevaan omaan laatikkoon. 10 timanttia ansainnut saa valita pienen palkinnon. Isommilla taas on käytössä pistetili, jota seurataan luokan taululla. 

10-vuotiaan plussapisteet ovat karttuneet hyvistä kirjoituksista, isommista projekteista (Pompei, runous, veden kiertokulku), avuliaisuudesta ja tuntiaktiivisuudesta. Tietyllä pistemäärällä saa tarran, ja 6 tarraa ansainnut oppilas palkitaan oman vuosikurssinsa edessä aamunavauksessa. 4.luokkalainen pokkasi vastikään oman diplominsa ja mikä ylpeys paistoi opiskelijasta. Rahakaan ei olisi voinut korvata hänen sisäistä paloaan ansaita ensimmäinen diplominsa. Vuoden lopussa “tiimiläisten” pisteet lasketaan yhteen ja eniten pisteitä kerännyt luokka voittaa. Kuten Tylypahkassa. Suuri kunnia koko porukalle motivoi ja yhdistää siten kutakin luokkaa.

Visuaalinen motivointi, oman kehityksen seuraaminen ja kyky iloita pienistäkin virstanpylväistä on varmaan tässäkin tapauksessa tärkeintä. Samaa tsemppihenkeä yritin kaivaa itsestäni tällä viikolla aamukahdeksalta, kun lämpötila oli paikallisten mukaan liian hyinen jopa kävelyyn ja piti juosta treeniohjelmaan merkitty Cooperin testi. Yhtään ei huvittanut yskiä radalla oksennuksen maku suussa ja raahata maitohaposta raskaita jalkoja. Toisaalta, jos ei testaa rajojaan edes kerran vuodessa, miten tietää kehittyneensä. Tuupin lapsiani eteenpäin epävarmuuden tiellä, kehotan ylittämään itsensä vähän väliä, ja mitä teen itse? 

Silti, 12 minuuttia on helvetin pitkä aika: siinä ehtii kelata synnytykset, elämänmuutokset, lempiruuat, mitä kaikkea tekisi mieluummin sillä hetkellä sekä kirota omia valintojaan. Paras on yrittää keskittyä hengityksen rytmiin, askeleeseen ja yhteen biisiin kerrallaan. Uskoa siihen, että maalissa odottaa palkinto. Tällä kertaa paras palaute tuli futarin suusta: “Mutsi, sä paransit viime kerrasta! Mahtavaa!”

anonymous asked:

"niiku hei cmoon män!!!" *koko luokka hiljaa*

*pysähtyy tuijottamaan eturivin viattomia silmiin ja selittää samalla jotain turhaa paskaa joka ei liity kurssin aiheeseen mitenkään*

2

279. Luokka / Our class

Kiitos Veli, Pilvi, Hannamari, Maija ja Salla! Ootte ihania, innostavia, ärsyttäviä, kauniita, tehokkaita, laiskoja, ymmärtäväisiä, avoimia ja huippuja!

Thank you Veli, Pilvi, Hannamari, Maija and Salla! You’re lovely, inspiring, annoying, beautiful, powerfull, lazy, understanding, open and the best!

22. Luokassa

Ensimmäinen kouluviikko takana. Väsyttää hulluna, eikä flunssaisuus auta asiaa. Ens viikko on kirjoitusvapaa (päättötyötä varten), joten unirytmi ei kyllä silloinkaan korjaannu. Mutta on kyllä ollut kivaa. Luokkakaverit on ihania (moi vaan te) ja koulu on täynnä uusia opiskelijoita, joita on kiva bongailla. Kyllä tämä syksy tästä vielä käynnistyy.