esil

anonymous asked:

Pääni räjähtää näistä vanhempieni ulinasta homoja ja muita seksuaalivähemistöjä vastaan. Itse en edusta vähemmistöä nii en osaa oikein selitää heille asiaa. Kuitenki, rasittavaa ku ne ottaa sen noin kerran viikossa esille

Tiiän tunteen. Omani tosin eivät enää sano kovin usein rasittavia asioita, ainakaan minun kuulteni. Oppivat kai jotain. 

Era il 2001, due bambini di otto anni stavano facendo un patto di sangue: qualsiasi cosa fosse successa, si sarebbero voluti bene.
Gaia, cicciottella, solare veniva presa sempre di mira poiché aveva qualche chilo di troppo, il suo unico amico era Roberto, basso, magrolino ma amato da tutti. Non si faceva problemi a stare con lei.
Era il 2003 e due bambini di dieci anni, si misero insieme.
Gaia veniva presa continuamente in giro, ormai era ‘la grassona’ non aveva più neanche un nome.
Un giorno, Roberto la vide piangere e per dimostrare agli altri bimbi che anche Gaia era bella, si mise insieme a lei.
Era il 2007, l’adolescenza era alle porte e due ragazzi di quattordici anni, fino ad allora migliori amici, si misero insieme.
Gaia, era dimagrita, ma rimaneva comunque con qualche chiletto di troppo. Adesso aveva anche l’apparecchio. Roberto aveva raggiunto la sua altezza, ma sembrava sempre più piccolo vista la sua statura esile.
Quando Roberto le chiese di mettersi insieme a lui, Gaia accettò subito.
Tutto andava bene, erano passati mesi da quando stavano insieme, ma Roberto iniziò a frequentare dei ragazzi più grandi, amici del fratello.
Stava cambiando, Gaia lo notava giorno dopo giorno.
Una sera, insieme alla loro classe, durante un momento di silenzio le disse: ‘Gaia, dovresti dimagrire un po’ sai?’
Tutti rivolsero i loro occhi verso la ragazza, la deridevano. Lei poté solamente abbassare gli occhi e stare in silenzio.
Gaia da quella sera, iniziò ad avere disturbi alimentari.
Era il 2008, due ragazzi di quindici anni che si volevano bene, adesso non si rivolgevano la parola se non per litigare.
Due settimane dopo quell’imbarazzante serata, Roberto, spinto dai suoi amici, lasciò Gaia dicendole che non l’amava più.
Inutile dire che niente tornò come prima e seppur i due fossero capitati nella stessa classe al liceo, i rapporti si erano congelati.
Lui ormai era diventato alto il doppio di lei, ogni mese cambiava ragazza, ma non riusciva ugualmente a togliersi dalla testa Gaia. Ogni qual volta che qualche ragazzo, convinto che fossero ancora amici, gli chiedeva di lei, Roberto rispondeva che era una tipa strana e che era meglio lasciarla perdere.
Era il 2009, e due ragazzi di sedici anni si amavano in segreto.
Gaia aveva provato a frequentare altri ragazzi, ma questi, stranamente dopo un po’ sparivano e non si spiegava il motivo.
Iniziò a pensare di avere qualcosa che non andava, di essere difettosa. Non voleva più frequentarsi con nessuno.
Così, quando il padre le disse che si sarebbero trasferiti non battè ciglio. Era felice di andare lontano da quella cittadina.
Guardava Roberto da lontano, a volte lo beccava mentre la fissava, ma subito dopo lui le alzava il dito medio. Chissà se a lui sarebbe importato se lei se ne fosse andata.
Era il 2010, e due ragazzi di diciassette anni erano ormai lontani più di cinquecento chilometri.
Non appena Roberto aveva sentito fuoriuscire ‘Gaia si trasferisce a Latina’ dalla bocca del suo compagno, volse immediatamente il suo sguardo sul banco di Gaia, che era assente.
Si sentì mancare il respiro. Latina era così lontana, come avrebbe fatto? Facendo finta di non essere interessato, cercò di acquisire informazioni sul trasferimento della ragazza.
Natalie, gli aveva detto che sarebbe partita quella sera.
Decise che subito dopo la scuola, sarebbe corso da lei a salutarla.
Quando andò davanti a casa sua, non c’era più nessuno.
Si sedette sul marciapiede e vi rimase fino a sera, sua madre preoccupata lo aveva chiamato.
Gaia guardava fuori dal finestrino, aveva detto ai suoi amici che sarebbe partita la sera, non era vero.
Tanto nessuno di loro sarebbe andato a salutarla, si erano limitati a inviare qualche sms.
Conosceva solo una persona che avrebbe potuto correre fino a casa sua, ma non avrebbe avuto senso visto che non si parlavano.
La ragazza si impose di non farsi film mentali.
Roberto quella sera pianse per la prima volta a causa di una ragazza.
Era il 2012, due ragazzi di ormai diciannove anni, avevano smesso di pensarsi.
Gaia si era trovata bene nella nuova scuola. Come aveva previsto, nessuno dei suoi vecchi amici l’aveva cercata e così era riuscita a lasciarsi il passato alle spalle. Era riuscita a dimagrire in santa pace, senza alcuna pressione.
Tornava a ‘casa’ una volta al mese giusto per andare dal dentista e il giorno dopo, se non la sera stessa, ripartiva.
Una volta le parve di intravedere Roberto e anche lui, nella sua testa la stava fissando e si dirigeva nella sua direzione con le macchine che lo sfioravano.
Non dormì per un mese ricordando i suoi occhi.
Roberto ormai era andato avanti, era stato bocciato un anno, e quindi si ritrovava a fare ancora il quinto.
Gli capitava mentre girovagava su Facebook di vedere foto di Gaia. Era cambiata, aveva sempre una linea spessa di eyeliner agli occhi, fumava e andava a ballare nei locali.
Un giorno, mentre era in piazza con alcuni amici, riconobbe la macchina della madre di lei. Inizialmente pensò di avere le allucinazioni, ma quando notò una ragazza al posto del passeggero che lo stava fissando capì di aver ragione.
Iniziò ad andare verso la macchina blu, senza rendersene conto era in mezzo alla strada e rischiava di essere investito.
La macchina blu scomparve.
Roberto non dormì per molto tempo.
Nei giorni seguenti ebbe voglia di cercarla. Componeva il suo numero e poi posava il cellulare, sentendosi stupido.
Era il 2014, e…
Gaia finì addosso a qualcuno. Era in ritardo per la lezione all’università. Si piegò in avanti e iniziò a raccogliere i libri farfugliando ‘scusa’.
Il ragazzo si abbassò e l’aiutò con i libri. Le loro mani si sfiorarono. Gaia guardò la mano del ragazzo e vi notò un piccolo tatuaggio che solo una persona di sua conoscenza aveva.
Alzò gli occhi e i suoi sospetti furono avverati.
Roberto era davanti a lei, si trovava a Roma.
Quando Roberto vide in un primo momento una ragazza minuta che aveva un modo di camminare familiare, si diede del pazzo.
Più la ragazza si avvicinava, più si convinceva che si, quella ragazza era Gaia. Dimagrita molto, i capelli molto più lunghi, ma lo stesso modo di camminare e la medesima linea di eyeliner.
Rimase così sorpreso che si bloccò e lei gli finì addosso.
Non parve fare caso a lui finché le loro mani non si sfiorarono e lei lo guardò.
Quegli occhi di un azzurro acceso gli erano mancati un casino. Non li vedeva così da vicino da quando aveva diciassette anni.
In quel momento capì che non era cambiato niente. Che Gaia era stata il suo primo amore e non l’avrebbe mai dimenticata.
Allora l’abbracciò.
‘mi sei mancata. Da quando non ci sei, mi sei mancata. Mi dispiace per come mi sono comportato, ma giuro che ci ho sempre tenuto a te e quando ho saputo che ti saresti trasferita sono venuto a casa tua di corsa, ma non c’eri più e non sapevo più che fare. Non tornavi a casa ma contemporaneamente non te ne andavi dalla mia testa. E quando ti ho vista due anni fa mi hanno quasi investito. Volevo parlarti allora. Ti prego perdonami.’
Lo disse velocemente, quasi avesse paura che Gaia potesse smaterializzarsi da un momento all’altro. Lei fu sorpresa in un primo momento, poi ricambiò l’abbraccio.
‘sei perdonato stupido. Ti ho pensato tanto, sai?’
La voce era rotta dal pianto. Rimasero lì per terra abbracciati per un tempo indefinito. La gente li guardava straniti.
Andarono a prendere un caffè. E parlarono per tutto il pomeriggio. Chiarirono tutti i malintesi.
‘Bastardo! Ecco perché tutti i ragazzi che erano interessati a me dopo poco sparivano!’ lo accusò lei.
‘Non potevo starmene con le mani in mano mentre ti portavano via da me.’ si giustificò.
Gaia sorrise ‘È strano come durante tutto questo tempo non abbiamo smesso di volerci bene.’
‘Abbiamo fatto un patto di sangue. I patti di sangue si rispettano.’
La ragazza rimase sorpresa. Pensava di essere l’unica a ricordare alcuni particolari.
‘Come…’
‘Ti ho sempre amata. Fin da bambino, per me eri la più bella anche se ti prendevano in giro.’ disse abbassando lo sguardo imbarazzato.
‘Stai dicendo di amarmi?’
‘Sarebbe strano?’
‘Non ci vediamo da una vita!’
‘Lo so è strano, cioè io sono strano a provare qualcosa per te dopo che non ci vediamo da anni.’
‘Siamo strani in due allora.’
—  ossigenomancato.
Ti guardavo come si guarda qualcosa che si sa già che mancherà. Troppo esile e indecisa per durare. Una di quelle persone che non resta e diventa comunque un'abitudine. Un punto fermo che non c'è. Ti guardavo come si guarda il tramonto in altitudine,come quando dalla strada d'inverno si cerca il mare dal finestrino della macchina. Ti guardavo come si guarda un treno appena perso,quando anche se lo sappiamo,per un motivo sconosciuto dentro di noi speriamo che si fermi e che si aprano le porte. Ti guardavo non perchè eri bella,non perchè eri tutto,ma perchè sentivo di avere molto di più.
Ti guardavo perchè non è vero che la felicità siamo noi stessi.
Io ho imparato ad essere me stesso con te.
—  Antonio Distefano

Ora voglio sapere se qualcuno ha mai pensato a Trilli, lei era innamorata di Peter e lui? Lui ha scelto Wendy. Ha scelto lei perché era dolce, con un viso perfetto, aveva i capelli elegantemente raccolti anche mentre dormiva, era felice, entusiasta, carina. Trilli no. Trilli aveva i capelli spettinati e arruffati con il ciuffo in avanti, era scorbutica, gelosa, permalosa, troppo piccola e esile. Eppure avrebbe dato tutto per lui, il suo cuore, la sua vita. Sarebbe morta per lui. ma lui ha scelto Wendy.

Questa notte ho sognato una ragazza con gli occhi grandi e azzurri che mi diceva di andare con lei, urgentemente, che non c’era più tempo, che dovevo correre.
Aveva un sorriso strano, una voce delicata e due gambe troppo sottili per la sua altezza, mi chiedevo come facesse a restare in piedi. Mi tendeva quella mano bianca ed esile e sembrava impaziente di portarmi con lei chissà dove.
Io, eternamente diffidente anche nei sogni e troppo curiosa, volevo spiegazioni, volevo sapere chi fosse e cosa voleva da me, dove voleva portarmi, ma continuava a ripetere che l’avrei capito e che ora non aveva tempo di parlare.
Forse quella ragazza simboleggiava la felicità. Senza spiegazioni, senza tempo da perdere, solo la forza e il coraggio di cogliere l’occasione e correre verso qualcosa di bello.

Hei!

Etsimme haastateltaviksi Suomessa asuvia muunsukupuolisia (non-binary) tai sukupuolettomia henkilöitä vuoden 2016 aikana toteutettavaan henkilökuvasarjaan.

Haastattelut ovat osa Virtually Invisible-projektia, jossa tuomme esille mahdollisimman laajasti epäbinäärisesti identifioituvien henkilöiden kokemuksia.

Tarkoituksenamme on jakaa tietoa epäbinäärisistä identiteeteistä, eli henkilöistä jotka eivät koe itseään naiseksi tai mieheksi, sekä tehdä näkyväksi heidän omia tarinoitaan. Haluamme myös nostaa esille epäbinääristen henkilöiden kokemia ongelmia trans prosessissa sekä rikkoa ennakkoluuloja ja stereotypioita.

Ilmottaudu mukaan haastateltavaksi sähköpostilla

virtually.invisible.project@gmail.com

Kerro viestissä hieman itsestäsi ja kokemuksistasi muunsukupuolisena tai sukupuolettomana henkilönä.  

Kerromme tarkemmin haastattelusta ja sen aikataulusta, kunhan olemme päättäneet haastateltavat.

Haastattelut tehdään suomeksi.

Haastattelut järjestetään vuonna 2016 Helsingissä.

Kiitos!

French common present tense irregular verbs

Hello to my lovely followers, I have my AS French exam on Monday (good luck to anyone else doing that exam too!) and in preparation I have been learning my present tense irregular verbs. I typed them up and I thought I should put them on here to help anyone else in the same position.

être - to be 
je suis
tu es
il/elle est
nous sommes
vous êtes
ils/elles sont

avoir - to have
j’ai
tu as
il/elle a
nous avons
vous avez
ils/elles ont

aller - to go
je vais 
tu vas 
il/elle va
nous allons
vous allez
ils/elles vont

faire - to do/make
je fais 
tu fais
il/elle fait
nous faisons
vous faites *watch out it is s instead of z*
ils/elles font

prendre - to take 
je prends
tu prends
il/elle prend
nous prenons 
vous prenez
ils/elles prennent *watch out for double n*

mettre - to put 
je mets
tu mets 
il/elle met 
nous mettons
vous mettez
ils/elles mettent

voir - to see
je vois 
tu vois
il/elle voit 
nous voyons 
vous voyez
ils/elle voient 

venir - to come
je viens 
tu viens
il/elle vient 
nous venons 
vous venez 
ils/elles viennent 

Keep reading

2

Mä olin ihan et “mitähäh” ja mun oli pakko tarkistaa ja totesin että kyllä, ne on muuttanu sitä.

Nyt se on ihan yhtä harmaa ku opiskelijan arki. Varmaan kiva kaivaa esille ja laskea ma/fy/kemiaa. Tosta keltasesta tuli sentään semmone piristävä “you can do it!” -fiilis. 

Mölli-Maol.

Tuutikki hieroi nenäänsä ja mietti.
Katsos, on niin paljon väkeä, joka ei sovi kesään eikä kevääseen eikä syksyyn, hän sanoi. – Kaikki hieman arat ja kummalliset. Muutamat yöeläimet ja oliot, joita ei huolita mihinkään ja joihin kukaan ei usko. Ne pysyvät piilossa koko vuoden. Ja sitten kun on rauhallista ja valkeaa ja yöt tulevat pitkiksi ja kaikki ovat nukahtaneet talviuneen – silloin ne tulevat esille.
—  Tove Jansson, Taikatalvi

sellanen joka pitää teinityttöjen selfieitä ärsyttävinä ei oo selkeesti eläny sitä kautta kun aina kun otettiin kamerapuhelin/kamera esille piti alkaa kirkumaan ja piilouduttiin käsien taakse tyyliin “iiiiih älä ota musta kuvaa!!”

nykyinen tilanne on selkeä parannus

Ausalt lasteaia- ja koolikiusamisest

Olen juba väga pikalt mõelnud kirjutada laste kiusamise teemal.Vajasin nimelt aega, et selle probleemi ja oma mineviku osad arusaadavalt liigendada, sidusaks tervikuks ehitada ning edasi anda. Nimelt, ma olen olnud kiusamise ohver lasteaiast koolini välja ja ma tahan rääkida ausalt sellest, mida päris paljud on kogenud. Probleem on see, et me ei julge ega oska sellest tegelikult rääkida. Tahan oma looga kõnetada kõiki osapooli – kiusajaid, kiusatavaid ja teisi. Minevikust, olevikust, tulevikust. Toon esile vaid osa kiusamisejuhtumitest, aga tegelikult kestis terror vähemalt 11 aastat.

Kui minul kunagi lapsed on, õpetan neile esimese asjana, kuidas enda ja teiste eest seista, kuidas olla hooliv ja heasüdamlik, märgata abivajajaid, suhelda nendega, kes on üksinda. Sest on uskumatu, kui julmad võivad lapsed olla. Tavaliselt on põhjused üsna primitiivsed – inimene on erinev teistest.

Mina erinesin algul selle põhjal, et kandsin juba 4-aastaselt prille. Kiusamine algas lasteaias. Mäletan, et mind suruti nurka ning üks tüdruk hakkas minu ees juhtmest hüppenööriga hüppama. Juhe peksis vastu mind ning mul oli valus. Teine juhtum, mis mul meenub, oli seoses minu iluvõimlemisoskustega. Käisin lasteaia kõrvalt nii iluvõimlemis- kui ka ujumistrennis. Üks poiss palus mul näidata, kuidas ma silda teen. Ma näitasin, ta kutsus 2 tüdrukut mu käsi ja jalgu hoidma ja samal ajal kõdistas mind. Need olid sõna otseses mõttes piinamismeetodid, mis mul meeles on. Rääkisin sellest oma vanematele ja nemad lasteaiakasvatajale. Kuid kuna minu kiusajad käisid lasteaiakasvatajatega rääkimas sõbralikult koguaeg, siis ütlesid nood, et nad ei usu seda. Nii toredad tüdrukud on ju. Aga teate mis? Lapsesuu ei valeta.  

Siit esimene õppetund: kuulake oma lapsi, kuulake mõlemaid osapooli. Kui te ütlete oma lapsele “ära pane tähele”, kui talle lasteaias öeldakse “titt”, siis see ei lahenda probleemi. Minu vanemad said aru, et väikesele lapsele on sellised asjad väga solvavad ja kurvastavad. Väikesel lapsel ei ole sellest ükskõik. Ja samuti, oletuste põhjal ei saa öelda, et “too on nii tore tüdruk ja sellepärast ei ole võimalik, et kedagi peksis ja lõi”. Laps vaevalt kasvatajat hüppenööriga nüpeldama või rusikatega peksma läheb.

Ja siis algas kool. Mind kiusati igatepidi. Ähvardati peksa anda ja maja põlema panna. Lisaks tehti MSN-is grupivestlus ja sõimati tundideviisi seal, kuni mu ema ise arvuti taha istus ja ühele tüdrukule nii ära pani, et too nuttis terve öö. Mõnitamine, asjade ära võtmine olid igapäevane nähtus. Alates 5. klassist vihkasin kooliskäimist inimeste pärast, sest teadsin, et mu kiusajad ei jäta mind rahule.

Ei tundu ikka veel piisavalt tõsine? Siin on umbkaudne nimekiri asjadest mis mul koolis ära lõhuti (neid asju oli ilmselt rohkem):

1)      Pliiatseid lasti 1. klassis vetsupotist alla. Minu asju oli salaja võetud ning pärast tuldi naerma minu üle ja eputama sellega. Ma ei mäleta, et mulle oleks uued ostetud

2)      Vihmavari murti garderoobi ukse vahele pooleks. Minu vanemad helistasid inimesele, kes seda tegi. Tema ema küsis, kas ta tegi seda. Ta vastas ei ja sellepärast ei saanud ma ka uut vihmavarju.

3)      Prillid varastati kehalise garderoobis ära. Tean, kes seda tegi, kuid mul polnud tõendeid. Kahju ei hüvitatud.

4)      Mul oli seljakott seljas ja üks poiss tõukas mind lambist vastu seina sellega. Teine andis kotile jalaga. Kotis olid kõrvaklapid, mis läksid pooleks. Läksin klassijuhataja juurde, kes oli poiste kekaõps. Üks poiss hakkas pärast nutma tema ees ja mulle maksti kõrvaklapid kinni.

Kõige selle sees ma teadsin, miks mul on vähe sõpru. Sest mul polnud nendega midagi rääkida.  Asi polnud selles, et ma oleks teistest kuidagi kehvem. Ma teadsin, et kunagi saavutan rohkem, kui enamik nendest inimestest. Miks? Sest nad ehitasid oma egosid teiste pealt ülesse. Nad unustasid iseendaga tegeleda ja neil endal polnud midagi ette näidata. Arvasin, et tulevikus mina naeran nende inimeste üle. Aga teate mis? Ma ei naera. Mul on kahju, sest nad raiskasid oma aega teiste mahategemisele ja hülgasid seejuures iseenese tegeliku ülesehitamise:

1)      Enamus mu kiusajatest kukkus meie kooli põhikoolist välja.

2)      On kahetsusväärne, kui inimene teeb teist maha, sest teisel on teadmistejanu, huvi koolis õpetatu vastu ning ta saavutab häid tulemusi.

3)      Kurb, kui inimene hindab teist tema breketite, prillide või riietuse põhjal ning mõnitab teda selle põhjal. Hate to break it to you, aga breketitest ja prillidest saab inimene kergesti lahti, stiili vahetatakse ikka enamasti paremuse poole, aga kiusaja jääb tihtipeale  samasuguseks pealiskaudseks debiilikuks.

4)      Võibolla on see õel, aga karma on mitmetele, kes teisi välimuse põhjal narrisid, kätte maksnud.

Samas, tean ka inimesi, kes muutsid ennast, hakkasid iseendaga tegelema ja on nüüd palju meeldivamad isiksused. Nii mõnegagi saan täitsa hästi läbi.

Kui mind kiusati, mõtlesin tihti, et ma  olen vist kole, et ma teistele ei meeldi. Vaatasin tihtipeale peeglisse ja vihkasin seda, mida nägin. Aga nüüd saan aru, et ma polnud kole. Nüüd olen enesekindel ja tean, et olen ilus, et mul on saavutusi, mida ette näidata, ja olen isiksus, kes ei ehita oma ego teiste mahategemisele. Mul ei ole häbi seda endale tunnistada. Mul on õigus ja vajadus seda endale tunnistada.

Siiski tean inimesi, keda kiusamine mõjutab siiani. Nad tunnevad ebakindlust oma välimuse, teiste ees esinemise, õppimise või iseenda asja ajamise osas. Keegi ei ole ära teeninud, et selline jama neid eluläbi kummitaks. Aga kummitab. Ja mõned ei saa sellest elu lõpuni üle, sest mingi jobu arvas, et temal on õigus teisi alandada.

Inimestel on õigus olla erinev. Niiet öelge oma kiusajatele: “Sul peab endaga tõsiseid probleeme olema, et sa oma ego minu kiusamise pealt üles ehitada püüad. Tee oma elu korda, inimene!” Kiusajatel soovitangi seda teha. Ja, kiusatud isiksused,  kui see ei aita, siis öelge neile: “Järgmine kord, kui sa šoppama lähed, kutsu mind kaasa. Ma aitan sul leida sobivat kostüümi selle pulga juurde su p*****!” Ehitage ennast üles iseenda tegemiste pealt, sest teil on ainult üks elu, üks mina! Tehke oma unistused teoks! Ärge laske ennast kellelgi tagasi tõmmata. Ükski edukas inimene ei oleks seal, kus ta on, kui ta oleks lasknud eelarvamustel või kõhklustel ennast mõjutada. Esimene saavutus on kiusajatest erinemine.

Kuid ma ei taha ainult rääkida kurbadest emotsioonidest. Tahan tänada oma klassivenda Andreed. Me ei suhelnud eriliselt (ja mul polnud ka mingit crushi tasse), kuid ma ei unusta kunagi kahte korda, kui ta mind aitas (võibolla oli neid rohkem) Esiteks, mu kiusajast klassivend oli mind surunud vastu seina, ähvardas rusikaga lüüa, kui vahele astus Andree ja karjus talle: “TÜDRUKUID EI LÖÖDA!” See oli 1. klassis. Andree emal on põhjust oma poja üle veel väga uhke olla ka teisel põhjusel. Läksime klassiga Kuutsemäele ekskurssioonile. Ma ei osanud suuskadega sõita. Tahtsin hüüda, et klassijuhataja mind juhendaks, kuid ta ei kuulnud mind. Ma libisesin ja lendasin karjudes suuskadega mäest alla ning sõitsin hunnikusse. Üks suusakepp vedeles pool mäge ülevalpool ning ma ei saanud ennast raskete suusasaabaste ja halva asendi pärast liigutada. Kümned inimesed sõitsid pohhuistlikult mööda. Aga tema tuli ja aitas mind. Ma ei unusta seda kunagi. Ma ei ole unustanud ka teisi kordi, kui keegi vahele astus või märkuse tegi kiusajatele. AItäh! Ja ma tänan südamest oma vanemaid, et nad toetasid mind ning ma polnud oma muredes üksi, kui lasteaiakasvatajad ja 5. Klassi klassijuhataja lihtsalt ei viitsinud hoolida.

Kutsun üles jagama oma koolikiusamise lugusid, märkama abivajajaid ja oma unistusi teoks tegema, iseennast üles ehitama!

Mul on igatahes mingi koorem õlult nüüd sellest avalikult rääkides.

Aitäh.

Jonne Sapiens

Mikä on jonnen tieteellinen määritelmä? Se on selkeästi joku Homo Sapiensin alalaji mutta lajin määritys on yllättävän haastavaa aloittelijalle, mutta näiden tietojen avulla pääset hyvin alkuun. Ruokailu- ja juomistottumukset poikkeavat suuresti tavallisesta ihmisestä. Tämän lisäksi myös jonnet jakautuvat kahteen rotuun juomistottumuksien perusteella, alalahkot Jonne Sapiens Es ja Jonne Sapiens Megaforce. Tunnistaminen myös ulkonäön perusteella on mahdollista ja tämä jonnejen “bongaus”, jonneologia, on harrastuksena kasvattanut mielenkiintoaan ihmisten keskuudessa. Tyypillisen jonnen tunnistaa luonnossa vaatetuksen perusteella, jonne todennäköisesti käyttää eri energiajuomabrändien vaatteita, skeittaribrändejä ja muita nuorten suosimia merkkejä mahdollisimman kirjavasti sekaisin. Jonneilla on usein myös mukanaan rodulleen tyypillinen juoma mukanaan. Jonnet ovat äänekkäitä laumaeläimiä, ja jos olet lauman välittömässä läheisyydessä et voi olla niitä huomaamatta, mutta älä huolestu jos melun taso nousee huolestuttavasti, jonnet selvittävät keskinäistä arvojärjestystään. Jonneille tyypilliset lajiominaisuudet tulevat esille varhaisessa murrosiässä ja jatkuvat parhaimmillaan muutaman vuoden, äärimmäisissä tapauksissa jopa kaksikymppisiksi asti. Kun olet jo jonkun aikaa bongannut jonneja, niin varmasti huomaat että on myös jonneja jotka päällisin puolin vaikuttavat aivan normaaleilta ihmisiltä. Huomaat, että heistä huokuu jonkinlaista energiaa jonka avulla alitajuntamme osaa erottaa jonnen tavallisesta ihmisestä. Tämän tekstin päätteeksi toivotan kaikille antoisia hetkiä jonnejen bongauksen parissa.

Era Agosto quando la vide la prima volta, all'imbrunire sotto un ciliegio in fiore. Lei era vestita di un sorriso bellissimo, lui silenzioso fra quei gigli, il cuore già volava tra il polline. Aveva in mano una piccola calendula, tremante la poso nella folta chioma bionda della donna. Lei piccola, esile come un ramoscello di ulivo acerbo, le gote rosee come le dalie, gli occhi chiari accentati da un cobalto intenso; danzava fra quei campi giovine e leggiadra, si perdeva tra quei ruscelli di colore. Amore dolce, miele per l'anima; un bacio a stampo in quella tempesta di sentimenti increspa un’aurora in quel cielo terso. La donna gli accarezzava gli occhi, parlandogli con l'anima; un sospiro affannoso era dolce aria nel crepuscolo estivo…
Kokkelitarina

Meillä oli kerran ilmasutaidon työnä tehdä omat lyhytelokuvat omasta elämästä. Ideana oli kerätä kuusi erilaista hetkeä paperille ja valita niistä paras. Yks mun ryhmäläinen sai loistavan idean ja piirsi tussilla mun paperille kyrvän. Heitettiin siinä läppää ja kuva kehittyi niin, että tunnin loputtua oli paperilla sutattu nainen, joka söi kokkelia (eli huonosti sutattua kikkeliä) ja sen päällä teksti: “sain kokkelia”.

Seuraavalla viikolla opettaja pyysi mut luokkaan. Se rupes kyseleen mun vointia ja elämäntilannetta. Vastailin siinä aika reippaasti ja rehellisesti, vaikkei ollut hajuakaan mistä oli kyse. Sitten se otti esille sen paperin. Se oli luullu, et meikäläinen oli imeskellyt munaa ja päättänyt tehdä siitä elokuvan.

Arvatkaapa oliko noloo selitellä siinä sitten miten se oli pelkkä vitsi.

Tarinan opetus: älkää piirtäkö kyrpiä.

RIP Sir Christopher Lee

Nyt kun legenda on poistunut keskuudestamme on aika ottaa esille taas “suomi mainittu”-kortti. Kuten moni varmaan tietääkin tämän faktan:

“When World War II broke out, Lee volunteered to fight for the Finnish forces during the Winter War in 1939. He and other British volunteers were kept away from actual fighting”

93 vuotta on aika kunnioittava ikä. Niin ja unohtamatta tätä kattavaa uraa, johon mahtuu jos monenmoista roolia. Ei muuta kun kiitos.