ateljee

kamomillatee

nimipäivänä viisisataa jätskiä ja vitsiä eri härskiä, hannat pistää sekaisin sun pikku pään. Otetaan sprite, kavereiden kesken sprait samalla seisotaan festareiden reunalla käsillä ja päät soittaa ja päät hajoaa. Sitten eksyt kuudeksi tunniksi ja pertti kurikan nimipäivillä ei olekaan kakkua vaan punkkia. Ja punkkua seuraavaksi fiinistä tuopista ja me soitetaan Akun kaa akustisella jiikarjalaisen kolme cowboyta, kaikki himmenee. Pieni tekotaide-ateljee,olisiko se adeljee.

c’moon Milla tee, se kamomillatee

spykologiaa siinä jossa elämä on. Elämän paras aika on aina silloin, kun tulee se tunne, että tässä elämä on.

Miksi Taide ja Kitsch?

Uudistuneen blogin alkuun lienee paikallaan kertoa siitä mitä tekemistä minulla on sanojen taide ja Kitsch kanssa. Vuonna 1997 istuin Oulun yliopistolla suuressa, hämärässä luentosalissa kuuntelemassa luentoja taidehistoriasta. Luentosarja oli mukaansatempaava kuvakavalkadi alkaen kalliomaalauksista ja edeten kronologisesti kohti nykytaidetta käsitellen muun muassa arkkitehtuuria, kuvanveistoa ja maalaustaidetta. Kun historiassa edettiin 1400-luvulle varhaisrenesanssiin ja Van Eyckien öljymaalauksiin (kuva) olin lopullisesti myyty. Toki olin aiemminkin kiinnostunut kuvataiteista, mutta nuo luennot avasivat oven kokonaan uuteen maailmaan ja tekivät lähtemättömän vaikutuksen.

Samaan kuvataiteen sivuaineeseen kuului myös opintojaksoja kuvataiteen tekniikoista. Van Eyckien ja muiden mestareiden maalauksista vaikuttuneena tartuin itsekin öljyvärisiveltimeen heti alusta saakka määrätietoisesti. Ensimmäiset “taiteilijana” signeeratut maalaukseni ovat tuolta ajalta, vuodelta -97. (Oheisessa kuvassa Dalimainen “Venuksen syntymä” 1997)

Jos kuitenkin ollaan tarkkoja, ensimmäiset signeeratut ölymaalaukseni tein kymmenvuotiaana isäni kannustuksella ja väreillä. Isäni oli tuohon aikaan aktiivinen maalauksen ja piirtämisen harrastaja ja kannusti kuvan tekemiseen myös meitä lapsia, etenkin minua. Olin jo pienestä pitäen lahjakas piirtäjä. Uskon kuitenkin, että lahjakkuus ja luovuus ei siirry niinkään geeneissä, vaan suuri osa siitä tulee kannustuksesta. Etenkin vanhempien ja kavereiden kehut saivat minutkin uskomaan, että minulla on jonkin sortin lahja. Siksi uskalsin aina yrittää parhaani ja halusin näyttää mihin pystyn. Ja sama lapsen usko on kai taustalla edelleenkin. Vastaavasta tapauksesta esimerkiksi käy Albert Edelfeltin lapsuuskoti, jossa häntä ei kielletty, vaan suorastaan kannustettiin piirtelemään kotinsa seiniin. Kannustankin kaikkia vanhempia tarjoamaan lapsilleen mahdollisuuksia luovaan ilmaisuun ja antamaan positiivista palautetta aina kun se vain on mahdollista. Sillä käänteisellä tavalla on helppoa myös tappaa lapsen luovuus.

Maalarin urani siis lähti liikkeelle taidehistorian hämärästä päälleni jyränneiden vanhojen mestareiden tujakalla perspotkulla. Pakaroihini jäi pysyvät kengänjäljet isoista saappaista, jollaiset päätin itsekin vielä hankkia. Mutta sellaisia saappaita ei niin vain täytetä. Tarvitaan nöyryyttä, lapsenuskoa ja halua oppia aina vain lisää. En osaa sanoa onko tuon jälkeen kulunut päivääkään ettenkö olisi jollain tavalla ajatellut maalaamista. Toki olisin voinut olla ahkerampi ja järjestelmällisempikin, mutta silloin kun en ole konkreettisesti harjoittanut maalaus- tai piirustustaitaoni olen tehnyt sitä mielessäni. Se on mielestäni yhtä tärkeää, sillä se antaa tilaa kehittää muutakin kuin teknistä ulottuvuutta.

Nyt olen siis aito ammattitaiteilija. Mistäkö erottaa ammattilaisen ja harrastajan? Kuka sen päättää? Vastaus on yksinkertainen ja karu: verottaja. Olen noin vuoden ajan omannut ammattitaiteilijan statuksen. Siihen liittyy hyviä ja huonoja puolia, mutta ennen kaikkea se on tietynlainen merkkipaalu itselleni. Tuolle merkkipaalulle johtava polku on ollut pitkä ja mielenkiintoinen. Siihen liittyy taiteen maisterin tutkinto Lapin yliopistossa, ensimmäinen oma näyttely Haapavedellä vuonna 2004, mielenkiintoisia yhteisnäyttelyitä Suomessa ja ulkomailla jne… Viimeisin merkittävä tapaus on oman ateljeegallerian avaaminen vanhan maatilan navettaan kesällä 2012.

Entäpä sitten Kitsch? Miten se liittyy minuun tai tekemisiini? Sekin on pitkähkö tarina, ehkäpä niin pitkä, että jätän sen kuitenkin tuleviin blogipäivityksiin. Se liittyy kuitenkin vahvasti kaksijakoiseen suhtautumiseeni taiteeseen.