misener

Opiskelin yliopistolla englannin kurssille ja tein passiivisen kielenymmärtämisen testejä sivustolla, jonka kurssimatsku oli kaiketi Nuijasodan ajoilta, päätellen tästä kysymyksestä. 

Koska tietokoneohjelmalle ei voi vittuilla valitsemalla X-vaihtoehtoa, niin tein oman vaihtoehdon. Tääkään ei oo tietokoneohjelmalle vittuilua, mutta onpahan joku keino ilmaista, mitä tästäkin ajattelen. 


youtube

This has got to be the best cockles moment in history

"I need you Cas, you’re my baby daddy"

"Stop pulling my face to your crouch! Stop it, Stop it!" 

youtube

an adorable “jim’s big ego” cover by the adorable dan misener

TAMPA, Fla. — Hours before he threw his young daughter Phoebe over a bridge to her death, John Jonchuck met with a priest and sought baptism.

Shortly after midnight, a police officer watched as Jonchuck removed his daughter, from his car and tossed her over the Dick Misener Bridge. The girl fell 60 feet before hitting the water and, according to Jonchuck’s arrest affidavit, drowned.

What in the actual fuck?!?!?!

hillokotka asked:

Koitin keksiä jotain sun antamasta touhou aiheesta mutten saanut mitään järkevää tulosta ;~;

Is okay homie. Mä ymmärrän. Ei aina onnaa piirtämisen suhteen

Ar vienu un uz visu mūžu. Lūk uz ko ir jātiecas.. nevis kā bomzis ielūrēt katrā misenē un katru saukt par mīļāko.
getty

Step Further

Kaulan venytys on erityisesti Kaakkois-Aasiassa ja Etelä-Afrikassa noudatettu perinne ja hyvin kummallinen kauneusilmiö.

Tarkoituksena on laittaa hyvin painavia ja vahvoja kaulakoruja kaulan ympärille sen venyttämiseksi. Itse asiassa korut painavat hartioita alemmas ja luovat illuusion pidemmästä kaulasta. Renkaat symboloivat kauneutta ja rikkautta. Niitä ei voi kuitenkaan enää ottaa venyttämisen jälkeen pois, sillä naisten kaula ei kestäisi sitä. Korun ottaminen pois oli myös rangaistus huonosti totteleville naisille.

Kaulan venyttäminen on nykyään laitonta niin kuin monet muutkin tämän tapaiset kummalliset ja vaaralliset perinteet.

Omakustanteet ja muut kustanteet

Minulla on tässä toista kuukautta päällä ensimmäisen Ihmeipanat-kirjan kirjoittaminen.

Vaikka pidän kirjoittamisesta, se ei suinkaan ole helppoa. Onneksi on kaveri, jonka kanssa kirjoittaa. Samalla on tullut kehitettyä ipanoiden tarinamaailmaa harppauksittain eteenpäin. Olen jo luonnostellut Saaran ja kumppaneiden asuinalueen kartankin, pitäisi vielä saada piirrettyä puhtaaksi.

Tässä yhteydessä olen paljon pohtinut omakustantamisen ja “oikean” kustantamon käyttämisen plussia ja miinuksia.

Olen jutellut muutaman kirjailijan kanssa ja vaikuttaisi siltä, että kustantamon käyttämisen etu on se, että on mahdollisuus päästä kirjakauppojen valikoimiin. Ison kustantamon riveissä on myös mahdollisuus jonkinlaiseen markkinointikampanjaan. Itse ajattelen, että kustantamon julkaisukynnyksen ylittäminen olisi jonkinlainen laadun tae (osaako sitä koskaan itse täysin arvioida tekstinsä hyvyyttä), ja takaisi sitäkin kautta edes vähän uskottavuutta. Mutta kuulemma esim. kustannustoimittajan palvelut eivät mitenkään ole enää normi. Lisäksi sopimuksesta hyllyyn saattaa viedä vuoden, enkä jaksaisi odottaa niin kauan.

Omakustanteita sitävastoin saisi julkistettua ihan sitä mukaa kuin niitä ehtii tehdä, mutta toisaalta niiden myymiseen ja markkinointiin pitäisi keksiä itse keinot (ja resurssit). Ja sama juttu lauta- ja korttipeleissä. Omakustantamisessa itse julkaisu ei ole kenenkään hyväksynnän armoilla, mutta toisaalta vaikeudet tulevat  näkyvyyden saamisessa.

Olenkin nyt perehtynyt ekirjoihin ja niiden omakustantamiseen Amazonin kautta. Pidän nopeista kokeiluista ja on aina mahtavaa saada jotain valmiiksi. Kyllä sinne ainakin yksi tarina täytyy saada julkaistua - ihan testimielessä :)

Miten muuttua tyhjän puhujasta suunnittelijaksi?

Visuaalisen suunnittelijan arkipäivään on hiiren, Wacomin ja wireframen viereen hiipinyt verbaalit möröt: konsulttimaailmasta tutut jargon ja prosessi. Yhä useammassa toimeksiantokahvittelussa käydään läpi Powerpoint, joka vilisee karmivia käsitteitä. Unique selling proposalit, must-win battlesit, konversiot ja strategian jalkauttaminen ovat korvanneet toimeksiannon selkeät vaatimukset kuten “tarvitsemme uuden ulkoasun”. Ja projekteistakin on tullut sarja erilaisia keskustelutilaisuuksia nimeltä brief, vastabrief, presentaatio, palautekeskustelu ja jälkiseurantapalaveri. Välillä tuntuu, että työtä tehdään prosessin takia, ei lopputulosta varten. Välillä tekee mieli kiljua.

Älkää käsittäkö väärin. Konsulttien käyttämät prosessit ja kieli ovat oikeissa käsissä oiva väline. Jargon helpottaa monimutkaisten asioiden parissa operoivia ymmärtämään abstrakteja mutta havaittuja ilmiöitä. Mutta meidän suunnittelijoiden suissa se on sanahelinää. Toimeksiantaja ja me suunnittelijat käytämme näitä sanoja todistellaksemme toisillemme, että olemme täydellisesti tilanteen tasalla. Totuus on kaukana tästä. Anteeksi, mutta hevonpaska on nykyään yleisempää alamme suunnittelupalavereissa kuin Vermossa. Miksi tyhjänpuhumisen lahjasta on tullut taitoa, kokemusta tai intuitiota arvostetumpaa? Kärjistän hieman: syinä on pelko ja miellyttämisen tarve.

Suomalaisissa työyhteisöissä on vahva epäonnistumisen pelko. Kaiken pitää onnistua, nostaa käyriä ja olla mitattavaa. Kaikki pitää olla perusteltua, tutkittua ja virheitä välttävää ennen kuin painokone laulaa. Ristiriita on, että suuri osa luovasta työstä on juuri tätä ns. epäonnistumista. Epävarmuus, riskien otto, vahingot ja suoranaiset virheet ovat usein syy parhaan luovan sisällön ja suunnittelun syntymiseen. Monet luovuudesta sanotut kliseet kuten ”suurin virhe on välttää virheitä ”ovat itse asiassa totta. Lakkaa siis pelkäämästä virheiden tekemistä.

Kun meitä kehutaan, tulemme hyvälle mielelle. Ja kun meitä arvostellaan, olemme valmiit tekemään suuria suorituksia, jotta meistä taas pidettäisiin. Siksi usein pyrimme lopputulokseen, joka johtaa positiiviseen palautteeseen ja kehumiseen. Emme siis välttämättä pyri suunnitteluun, joka olisi juuri siihen tehtävään oikeaa. Miellyttämisen tarve on inhimillistä, mutta jos annamme sen nousta pääasiaksi, tappaa se kykymme omaan ajatteluun ja uuden ideointiin. Lakkaa siis tekemästä asioita, jotka miellyttävät. 

En väitä, että meidän suunnittelijoiden pitää lopettaa asiakkaidemme kuunteleminen. Päinvastoin. Meidän pitää kuunnella yhä enemmän, jotta voimme löytää kaikkien taikatermien välistä itse pääasia. Vain siten voimme tehdä työmme ja olla palkkamme arvoisia.

Juttuun on lainattu ajatuksia Palvelumuotoilija Mikko Leskelän erinomaisesta nettijulkaisusta ”PäätökZENteko”. Voit lukea sen kokonaisuudessaan osoitteessa: https://s3-eu-west-1.amazonaws.com/paatokzenteko/PäätökZENteko_v1.0.pdf

Teksti: Antero Jokinen
Kirjoittaja on suunnittelutoimisto 358:n luova johtaja ja Grafian hallituksen puheenjohtaja.